Kirjoittaja on SPR:n vapaaehtoinen
Vapaaehtoistyön tekeminen on hyvä tapa opetella
armollisuutta itseään kohtaan. Jos on suomalaiseen tapaan sitoutunut tekemään
sen, mitä lupaa, pääsee vapaaehtoishommissa testaamaan, pystyykö edes joskus
rikkomaan tuon lupauksen. Se voi olla vaikeaa, mutta se kannattaa.
Vapaaehtoistyöntekijä on nimittäin loppujen lopuksi vain vapaaehtoinen. Tavallinen ihminen tavallisilla taidoillaan ja voimavaroillaan, ei esimerkiksi koko maailman pelastaja, joka vaikka pää kainalossa vaeltaa paikalle säässä kuin säässä.
Jouduin kerran perumaan osallistumiseni Pansion vastaanottokeskuksen suomen kielen kerhoon siksi, että kärsin työpäivän mittaan yltyneestä migreenistä. Peruminen oli hyvin vaikeaa ja puntaroin kauan, onko migreeni tarpeeksi hyvä syy ilmoittaa, että en pääse paikalle. Laskin, kuinka monta ihmistä joutuu pulaan takiani, kuinka moni pettyy siitä, että kerhokerta joudutaan ehkä jättää kokonaan pitämättä. Pohdin, kehtaanko, vaikka oloni oli todella huono.
Olin myös hämmästynyt siitä, että tunsin edelleen tarvetta puntaroida asiaa monelta kantilta, vaikka olin jo vuosia aikaisemmin Mannerheimin Lastensuojeluliiton vapaaehtoisena oppinut (luullut oppineeni), että harrastuksen ilo ja kyky antaa itsestä jotakin muille voi kadota, jos sitä tekee omista tarpeista välittämättä. Jos sitä tekee väkisin.
Ilmoitin tuskaisena ja huonoa omatuntoa potevana, että en pääse kielikerhoon, mutta maailma ei romahtanutkaan! Kerhokerta pidettiin ilman minua (se oli siis hämmästyttävää kyllä mahdollista) ja tuli seuraava viikko, jolloin pääsin jälleen mukaan.
Mutta sitten tuli toinen kerhopäivä, jolloin en kärsinyt migreenistä, mutta minulla oli joku muu, mielestäni huonompi este. Otin Doodlesta osallistumisruksini pois ja ilmoitin kielikerhokoordinaattori Kaisalle tilanteeni. Kerhokerta jouduttiin sillä kertaa peruuttamaan, ja se tuntui pahalta.
Maailma on siitäkin huolimatta yhä pystyssä. Voin hyvillä mielin auttaa toista ihmistä aakkosista aloittamalla, ja laskemalla oppilaiden kanssa suomeksi kymmeneen, ja kokea aitoa iloa siitä. Voin olla myös pikkuisen ylpeä; ylpeä siitä, että olen uskaltanut sanoa oikealla hetkellä myös ei.
Vapaaehtoistyöntekijä on nimittäin loppujen lopuksi vain vapaaehtoinen. Tavallinen ihminen tavallisilla taidoillaan ja voimavaroillaan, ei esimerkiksi koko maailman pelastaja, joka vaikka pää kainalossa vaeltaa paikalle säässä kuin säässä.
Jouduin kerran perumaan osallistumiseni Pansion vastaanottokeskuksen suomen kielen kerhoon siksi, että kärsin työpäivän mittaan yltyneestä migreenistä. Peruminen oli hyvin vaikeaa ja puntaroin kauan, onko migreeni tarpeeksi hyvä syy ilmoittaa, että en pääse paikalle. Laskin, kuinka monta ihmistä joutuu pulaan takiani, kuinka moni pettyy siitä, että kerhokerta joudutaan ehkä jättää kokonaan pitämättä. Pohdin, kehtaanko, vaikka oloni oli todella huono.
Olin myös hämmästynyt siitä, että tunsin edelleen tarvetta puntaroida asiaa monelta kantilta, vaikka olin jo vuosia aikaisemmin Mannerheimin Lastensuojeluliiton vapaaehtoisena oppinut (luullut oppineeni), että harrastuksen ilo ja kyky antaa itsestä jotakin muille voi kadota, jos sitä tekee omista tarpeista välittämättä. Jos sitä tekee väkisin.
Ilmoitin tuskaisena ja huonoa omatuntoa potevana, että en pääse kielikerhoon, mutta maailma ei romahtanutkaan! Kerhokerta pidettiin ilman minua (se oli siis hämmästyttävää kyllä mahdollista) ja tuli seuraava viikko, jolloin pääsin jälleen mukaan.
Mutta sitten tuli toinen kerhopäivä, jolloin en kärsinyt migreenistä, mutta minulla oli joku muu, mielestäni huonompi este. Otin Doodlesta osallistumisruksini pois ja ilmoitin kielikerhokoordinaattori Kaisalle tilanteeni. Kerhokerta jouduttiin sillä kertaa peruuttamaan, ja se tuntui pahalta.
Maailma on siitäkin huolimatta yhä pystyssä. Voin hyvillä mielin auttaa toista ihmistä aakkosista aloittamalla, ja laskemalla oppilaiden kanssa suomeksi kymmeneen, ja kokea aitoa iloa siitä. Voin olla myös pikkuisen ylpeä; ylpeä siitä, että olen uskaltanut sanoa oikealla hetkellä myös ei.
Aloitin Punaisen Ristin vapaaehtoisurani Tortinmäen hätämajoituksessa syksyllä 2015 ja jatkoin tammikuuhun 2016. Pidin välillä taukoa, ja palasin joukkoihin syksyllä 2016 Mäntykodin hätämajoituksen Keskiviikkokerhon merkeissä. Elokuusta 2017 olen ollut Pansion vastaanottokeskuksen suomen kielen kerhossa ohjaajana, kerho kokoontuu kerran viikossa.
