Kirjoittaja: Kaisa Rajalaakso, kielikerhokoordinaattori
Vapaaehtoiset ovat Punaisen Ristin toiminnan
sydän. Olen ollut mukana Punaisen Ristin Varsinais-Suomen Ruissalon osaston monikulttuurisuus-
ja vastaanottokeskusvapaaehtoistoiminnassa noin viitisen vuotta ja nähnyt
vapaaehtoistoiminnan monia eri sävyjä. Kun aloitin, olivat monia vuosia mukana
olleet, kokeneet konkarit, vetämässä toimintaa ja mukaan oli helppo hypätä.
Tunnelma oli rennon ystävällinen ja tutustuminen aloitettiin yhteisillä
suunnittelutapaamisilla. Pääsinkin nopeasti vastuutehtäviin, kun sitä itse
halusin ja lähdin koordinoimaan enimmäkseen kielikerhotoimintaa
turvapaikanhakijoille. Silloin läksykerhoa – nykyisimmin tunnettu nimellä kielikerho,
pidettiin, ja pidetään edelleen, Pansion vastaanottokeskuksessa kerran
viikossa. Kerhossa opiskellaan pienryhmissä suomen kielen alkeita naurun ja
hauskanpidon kautta.
Sitten tuli isoja muutoksia. Syksy 2015 ja Suomi valmistautui vastaanottamaan tuhansia avun tarvitsijoita. Yhtäkkiä tuli suuri määrä turvapaikanhakijoita vastaanottokeskuksiin ja uusia hätämajoitusyksiköitä perustettiin nopealla tahdilla. Punaisen Ristin henkilökunta yhdessä vapaaehtoisten kanssa koitti ylläpitää vanhoja toimintoja mahdollisimman hyvin uudenlaisessa tilanteessa ja monella taholla mietittiin myös uusia toimintamalleja. Kaikki olivat tietenkin myös vähän ymmällään, se on ihan inhimillistä.
Suuri määrä uusia vapaaehtoisia tarttui
haasteeseen ja he löysivät itselleen sopivia vapaaehtoistöitä, joiden kautta he
pystyivät antamaan uskomattoman upean panoksensa mm. monikulttuurisuus- ja
vastaanottokeskustoiminnan vapaaehtoisina. Toiminta laajeni ja nopeasti oltiin
tilanteessa että kerhot toimivat itsenäisesti ilman yhteisiä tapaamisia, sillä
auttajia oli niin paljon.
Yhä edelleen sydäntä lämmittää ja hymy nousee huulille kun ajattelen miten paljon ihmiset ovat valmiita antamaan itsestään ja omasta vapaa-ajastaan hädässä olevien auttamiseksi. Tulee mieleen oman isoäitini kertomat tarinat sodan jälkeisestä Suomesta, kun ihmiset vetivät yhtä köyttä ja toisten auttaminen oli itsestäänselvyys.
Yhä edelleen sydäntä lämmittää ja hymy nousee huulille kun ajattelen miten paljon ihmiset ovat valmiita antamaan itsestään ja omasta vapaa-ajastaan hädässä olevien auttamiseksi. Tulee mieleen oman isoäitini kertomat tarinat sodan jälkeisestä Suomesta, kun ihmiset vetivät yhtä köyttä ja toisten auttaminen oli itsestäänselvyys.
Nyt on tullut aika katsoa taaksepäin mitä
olemme saaneet aikaan sekä eteenpäin mihin olemme menossa. Monikulttuurisuus-
ja vastaanottokeskustoiminta on jatkunut monien eri kerhojen ja toimintojen
myötä mutta tilanteen tasaannuttua vapaaehtoisia on yhä vaikeampi löytää. En
halua ajatella, enkä usko, että ihmiset olisivat yhtään sen vähemmän
auttamishaluisia mutta tiedän että aika on kortilla ja omaa auttamiskanavaa on
ehkä vaikea löytää. Yhteisöllisyys ei ehkä myöskään tunnu niin yhteisölliseltä
kun harvoin tapaa muita vapaaehtoisia tai koordinaattoreita.
Haluaisin haastaa entiset ja nykyiset vapaaehtoiset kertomaan miten he aikoinaan tulivat toimintaan mukaan ja miksi? Ja mikä on se vetovoima joka saa sinut saapumaan kerta toisensa jälkeen antamaan oman panoksesi muiden auttamiseksi? Entä miksi mahdollisesti jäit pois? Mitä me toimintaa koordinoivat voimme tehdä samalla tavalla? Entä toisin?
Olen ylpeä, että saan toimia vapaaehtoisena.
Viimeksi kysyin toiselta ohjaajalta tunnin päätteeksi, miksi käyt täällä ja hän
vastasi: ”Tästä tulee vain niin hyvälle tuulelle!”
Tuohon vastaukseen ei ole paljon lisättävää. Ilman
vapaaehtoisia ei olisi Punaista Ristiä!