Tärkeintä on halu tehdä ja kokea asioita yhdessä

Kirjoittajat ovat Salon KV-klubin osallistujia

Salon Kansainvälinen klubi sai alkunsa, kun klubin perustajat Annukka Kinnari ja Minna Paakki kokivat, että SPR Salon osasto kaipaisi kansainvälistä toimintaa. Molemmilla on kansainvälistä kokemusta ja molemmat ovat myös asuneet ulkomailla ja he kaipasivat lisää kansainvälisyyttä elämäänsä.

Klubin tarkoituksena on tuoda yhteen ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet eri maiden kulttuureista ja kielistä. Vaatimuksena on, että pitää yhdessä puuhaamisesta ja uusien ihmisten tapaamisesta. Kielitaitovaatimuksena on, että osaa tervehtiä suomeksi. ”Ei yhdessä tekemiseen välttämättä tarvita paljoa kieltä, tärkeintä on halu tehdä ja kokea asioita yhdessä”, sanoo Annukka.

Klubin ensimmäinen kokoontuminen oli marraskuussa 2017. Perustajat olivat positiivisesti yllättyneitä vierailijoiden määrästä. Heti ensi kerrasta osallistuminen klubin kokoontumisiin on ollut vilkasta.

Ali, aktiivinen klubilainen, sanoo, että parasta klubissa on uusien ihmisten tapaaminen ja että siellä tapaa myös suomalaisia, joihin on muuten aika vaikea tutustua. Ali pitää myös siitä, että klubissa voi oppia monia uusia kieliä. Parhaimmillaan klubissa ollaan kuunneltu kymmentä eri kieltä.

Erään vierailijan mukaan parasta on, että klubissa tarjotaan kahvia ja teetä sekä keksiä tai joskus jopa kakkua. Toisen mielestä klubissa parasta on se, että se tuo vaihtelua arkeen.

Parhaiten klubilaiset muistavat aiemmista kerroista syyskauden aloituksen, kun kaikki menivät yhdessä grillaamaan. Minnasta mahtavinta on ollut se kerta, kun eräs klubin jäsenistä valmisti kaikille falafeleja. Klubilaiset ovat myös oppineet uusia asioita, esimerkiksi Minnalle oli uutta, että kebabeja on erilaisia. Erilaisia lihavartaitakin kutsutaan kebabeiksi, eli kebab ei ole vain se turkkilainen versio, jonka monet tietävät kebabravintoloista.

Tulevaisuudessa on suunnitteilla tutustua myös eri kulttuurien perinteisiin vaatteisiin. Tosin Minna ja Annukka kieltäytyivät jyrkästi pukeutumasta kansallispukuun.

Seuraavaksi klubissa on levyraati, johon jokainen klubilainen voi valita oman suosikkikappaleensa muiden kuunneltavaksi. Oma laulu pitää esitellä ja muut antavat sille pisteitä. ”Viimekeväinen levyraatimme oli jymymenestys, joten odotan innolla, mitä nyt saamme kuunnella”, sanoo Annukka.

Klubin päivitetty ohjelma löytyy klubin Facebook sivuilta, joka on kaikille avoin. Klubi kaipaa uusia osallistujia ja toivottaakin kaikki lämpimästi tervetulleiksi mukaan toimintaan.

* * * * * * * * * * 

Lisätietoa: https://www.facebook.com/groups/salo.kvklubi/

Nettisivut ovat tällä hetkellä työn alla, mutta sieltä löytyy myös tietoa tulevista tapahtumista: https://rednet.punainenristi.fi/node/52947

Huudilla on mukavaa

Kirjoittajat:
Geitlyn ja Nina, TET-harjoittelussa Huudilla viikolla 41

Olemme kaksi nuorta tyttöä, jotka käyvät erittäin usein Huudilla. Ajattelimme kertoa Huudin toiminnasta ja sen eri aktiviteeteista.

Huudi on neljä kertaa viikossa auki.Osoite on Gregorius IX:n 8, 20540 Turku

• maanantaina: pre-nuokkari 7-12 vuotiaille 14-17 ja 12-18 vuotiaille 17-20.
• keskiviikkona: tyttötoiminta on yli 12 vuotiaille, 15.30-18.00.
• torstaina: 12-18 vuotiaille 17-20 ja 16-29 vuotiaille 19-21.
• perjantaina: 12-18 vuotiaille 16-21.

Huudilla on sali, pikku huone, keittiö ja aula. Salissa voi pelata jalkapalloa ja salibandya, salissa on myös joogamattoja, joita voi käyttää tarpeen mukaan ja kaiutinta voi käyttää ohjaajan luvalla. Pikku huoneessa on säkkituoleja ja pöytäfutis, sekä suuret pöydät. Aulassa on biljardipöytä ja kaksi PlayStation pelipaikkaa, joissa voi pelata Fifaa, NHL:lää ja SingStar:ia. Aulasta löytyy myös kaappi joka sisältää kaikenlaisia lautapelejä ja korttipelejä. Pelipaikkoja mukavoittaa sohvat ja mukavat pehmotuolit.

Käymme nuokkarilla viettämässä meidän vapaa-aikaa kavereiden kanssa, sekä vaihtamassa kuulumisia. Yleensä me kuuntelemme musiikkia, pelataan salibandya, korttia ja biljardia, joskus jopa pelaamme NHL:llää ja laulamme SingStar:ia.

Huudilla on sääntöjä, vaikka jotkut säännöt ei ole joidenkin mielestä hyviä, kuten energiajuomien takavarikointi, jos se on näkyvillä, tai jos sitä juodaan niin että ohjaaja huomaa sen. Hyviäkin sääntöjä on kuten se, että päihteiden käytöstä menee suoraan ilmoitus vanhemmille ja kolmesta varoituksesta joutuu 15 minuutiksi pihalle. Varoituksia voi antaa ainoastaan ohjaajat.

Huudilla on kiva käydä, koska se on lähellä ja bussilla pääsee helposti sinne. Erityisesti Huudille menee iloisena ja lähtee iloisena, kun ohjaajat ovat todella mukavia, pirteitä ja aina iloisia.

Kolari, jossa melkein kuolin

Kirjoittaja on Laura Rantanen

toimittaja

Törmäsin muutama vuosi sitten rekkaan. Kun tuosta kolarista, jossa melkein kuolin, on kulunut useampi vuosi, nousee yksi muisto mieleeni kirkkaasti.

Tajusin sen joitakin viikkoja sitten. SPR:n vapaaehtoiset.

Olin henkisesti ja fyysisesti aivan murusina. En muista, miten sain yhteyden SPR:n vapaaehtoisiin. Luulen, en ole varma, että olen kirjoittanut internetin hakuohjelman hakukenttään: ”apua onnettomuuden jälkeen.”

Tiesin tarvitsevani henkistä apua. Sairaala oli paikannut pahimmat ruhjeet ja uskaltanut lähettää minut kotiin, mutta siellä ei ollut tarjolla sielunhoitoa. Enkä osannut siinä kunnossa sitä pyytää.

Muistan, kuinka istuin hauraana taivassalolaisen maataloni pihalla huterassa muovituolissa ja luulin kuolevani häpeään. Kuka voi törmätä rekkaan? Ne eivät tunnetusti ole kovin pieniä.

Olin henkisesti turta. Fyysisesti paljon sitä muovituolia huterampi. Kahden pienen lapsen äiti.

SPR:n vapaaehtoiset eivät tuominneet. He istuivat samanlaisilla muovituoleilla ja olivat läsnä. Vaikka osa heidän jutuistaan ärsyttivätkin, enkä voinut samaistua läheskään kaikkeen, muistan silti tiedostaneeni jotain.

He ovat kuitenkin kaikkein lähimpänä tätä kokemustani. He ovat kokeneet itse jotain samanlaista. Vaikka kokemuksemme eroavat toisistaan ja olemme ihmisinä erilaisia, on meillä tässä yhteinen juttu. Ja he ovat tulleet tänne tapaamaan minua, antavat ajastaan.

Se oli yksi tapaaminen. Yksi tunti kuukausien trauman keskellä. Silloin en vielä tiennyt kuinka pitkä olisi toipumiseni matka.

En osannut aavistaa, onneksi, kuinka pitkään säpsähtelisin, näkisin jokaisen rekan murhanhimoisena uhkana vaanimassa henkeäni, kuinka alkaisin pelätä auton kyydissä. Kuinka kauan kestäisi parantua fyysisesti - sitäkin pidempään henkisesti.

Kun muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa kolaria muistin SPR:n vapaaehtoiset. Me kolme ilta-auringossa muovituoleissa, hetken toisillemme ihan paljaina ja läsnä.

Sellaista hetkeä ei unohda koskaan. Sen arvo on painava ja kirkastuu ajan kuluessa.

* * * * * * * 

Laura Rantanen on kirjoittanut kolarista aiemmin seuraavissa blogeissa:

- http://voima.fi/blogikirjoitus/2012/minun-kilimanjaroni/

- ja 6 kk myöhemmin täällä: http://voima.fi/blogikirjoitus/2012/kiitos-kolari/