Kirjoittaja on Laura Rantanen
toimittaja
Törmäsin muutama vuosi sitten rekkaan. Kun tuosta kolarista, jossa melkein kuolin, on kulunut useampi vuosi, nousee yksi muisto mieleeni kirkkaasti.
Tajusin sen joitakin viikkoja sitten. SPR:n vapaaehtoiset.
Olin henkisesti ja fyysisesti aivan murusina. En muista, miten sain yhteyden SPR:n vapaaehtoisiin. Luulen, en ole varma, että olen kirjoittanut internetin hakuohjelman hakukenttään: ”apua onnettomuuden jälkeen.”
Tiesin tarvitsevani henkistä apua. Sairaala oli paikannut pahimmat ruhjeet ja uskaltanut lähettää minut kotiin, mutta siellä ei ollut tarjolla sielunhoitoa. Enkä osannut siinä kunnossa sitä pyytää.
Muistan, kuinka istuin hauraana taivassalolaisen maataloni pihalla huterassa muovituolissa ja luulin kuolevani häpeään. Kuka voi törmätä rekkaan? Ne eivät tunnetusti ole kovin pieniä.
Olin henkisesti turta. Fyysisesti paljon sitä muovituolia huterampi. Kahden pienen lapsen äiti.
He ovat kuitenkin kaikkein lähimpänä tätä kokemustani. He ovat kokeneet itse jotain samanlaista. Vaikka kokemuksemme eroavat toisistaan ja olemme ihmisinä erilaisia, on meillä tässä yhteinen juttu. Ja he ovat tulleet tänne tapaamaan minua, antavat ajastaan.
Se oli yksi tapaaminen. Yksi tunti kuukausien trauman keskellä. Silloin en vielä tiennyt kuinka pitkä olisi toipumiseni matka.
En osannut aavistaa, onneksi, kuinka pitkään säpsähtelisin, näkisin jokaisen rekan murhanhimoisena uhkana vaanimassa henkeäni, kuinka alkaisin pelätä auton kyydissä. Kuinka kauan kestäisi parantua fyysisesti - sitäkin pidempään henkisesti.
Kun muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa kolaria muistin SPR:n vapaaehtoiset. Me kolme ilta-auringossa muovituoleissa, hetken toisillemme ihan paljaina ja läsnä.
Sellaista hetkeä ei unohda koskaan. Sen arvo on painava ja kirkastuu ajan kuluessa.
* * * * * * *
Laura Rantanen on kirjoittanut kolarista aiemmin seuraavissa blogeissa:
- http://voima.fi/blogikirjoitus/2012/minun-kilimanjaroni/
