Palasin joulukuun alussa Suomeen kolmen kuukauden pestiltäni
Bangkokista. Toimin Suomen Lähetysseuran vapaaehtoisena paikallisessa
ensikodissa. Lämmön tunne olkapäillä
(proosallisemmin hiki silmässä), gekot seinillä, tulvivat kadut, vauvat, se
jokapäiväinen riisi ja mylvivä suurkaupunki ovat vaihtuneet takaisin kotoisaan
Turkuun ja työhön Punaisessa Ristissä.
Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus: oli hyvä olla poissa, on hyvä
olla takaisin.
Ja miten se kaikki sitten meni? Osallistuin syksyllä 2016 Suomen
Lähetysseuran Lähde liikkeelle -koulutukseen. Koulutuksen käymisen jälkeen on
mahdollista hakeutua Lähetysseuran työkentille vapaaehtoistyöhön. Sain paikan
Thaimaasta, siellä jo pitkään toimineesta ensikodista. Työnantajani suhtautui
suopeasti ajatukseen poissaolostani ja mahdollisuudesta erityiseen oppimiskokemukseen, näin pääsin lähtemään Bangkokiin. Vapaaehtoispaikkani, Thaimaan luterilaisen kirkon
ensikoti, Home of Grace (Armonkoti), tarjoaa tukea ja valmennusta vaikeassa
elämäntilanteessa raskaana oleville äideille.
Armonkodissa on viisitoista asiakaspaikkaa. Ensikodista apua hakevat
naiset tulevat erilaisista taustoista: joidenkin perhe ei sulata aviotonta
raskautta, toisten poikaystävä haluaa erota tyttöystävän tullessa raskaaksi,
jotkut naisista työskentelevät prostituoituina ja ovat raskaana asiakkaalleen.
Suunnittelemattomien raskauksien luomat tilanteet ovat vaikeita ja jotkut
naisista yrittävät laitonta aborttia ennen Armonkotiin tulemistaan. Ongelmat
eivät kokonaisuudessaan ratkea ensikodissa: lapsen saamisen jälkeen pitää
tietenkin pohtia toimeentuloa ja tulevaisuutta. Töissä käyminen ja lastenhoidon
yhdistäminen on vaikeaa. Monet vauvat päätyvätkin esimerkiksi isovanhempien
hoiviin tai sijaiskotiin äidin työskennellessä Thaimaassa tai jossakin toisessa
maassa. Oman vauvan antaminen pois, on kyse sitten väliaikaisesta hoitopaikasta
tai adoptiosta, särkee äidin ja viereltä seuraajan sydämen.
Vapaaehtoisena ohjasin Armonkodissa erilaisia toimintatuokioita:
opiskelimme englantia, leivoimme, teimme käsitöitä, venyttelimme ja pidimme
tietysti Auttajakurssin. Lisäksi minusta sukeutui lähes ammattimainen
vauvantuudittelija ja kehtolaulujen osaaja. (Älkää kysykö tästä mitään niiltä
vauvoilta.) Tärkein tehtävä oli olla
läsnä, rohkaista äitejä, helliä vauvoja.
 |
| Kuva: Tina Liland Heller |
Opin paljon. Oli kiinnostavaa, ja välillä niin kovin rasittavaa, olla
ummikko ulkomaalainen, joka ei ymmärrä mutta kovasti yrittää ymmärtää. Jouduin
vastakkain niin kovin usein Tulijan tukena -kurssilla viljelemäni lauseenparren
kanssa: ”kyllä ne tavat kommunikoida löytyy
ilman yhteistä kielitaitoakin”. Ja löytyiväthän ne, hymyllä selvisi
pitkälle. Paitsi sinä yönä kun yritin metsästää autiolta kadulta taksia
synnyttävälle äidille: kuljettaja hämmästyi panikeeraavaa ulkomaalaista, joka
yritti thanglannin sekoituksellaan selittää hätätilanteen laatua. Kuljettaja
reagoi kaasuttamalla tiehensä. Että näin. Toisaalta oli ihanaa löytää niin
monia paikallisia, jotka tosiaan siitä yhteisestä kielitaidon ja tapakulttuurin
puutteesta huolimatta halusivat ja onnistuivat auttamaan ulkomaalaista.
Ystävällisyys ja luottamuksenosoitukset lämmittävät erityisen paljon kaukana
kotoa. Myös thai-kielen opettajani, ne kaikki, olivat suureksi avuksi
kärsivällisyydessään. Muutaman thai-kielen sanan osaamisella oli suuri merkitys
arjessa. Khop khun khaa eli kiitos vaan!
Thaimaan keikka oli itselleni myös hyvä muistutus niistä haasteista,
joita Suomeen muuttavat ihmiset saattavat kohdata tänne tullessaan. Ja siitä,
miten lyhyetkin positiiviset kohtaamiset tai ihan pienet hyvät jutut saavat
hymyn huulille pitkäksi aikaa. Onneksi meillä kaikilla on joka päivä
mahdollisuuksia luoda näitä hyviä hetkiä toistemme kanssa, erityisesti Punaisen
Ristin ihmisinä! Sillä ajatuksella eteenpäin kohti onnellista vuotta 2018.
Pauliina Pensikkala
Kirjoittaja työskentelee SPR Varsinais-Suomen piirissä monikulttuurisuustoiminnan kehittäjänä
